Syysloma, loma, "loma"...

Niin. Taas on yksi niistä hetkistä, kun kaikki ei-opetustyötä tekevät saavat kateellisena julistaa ympäri kyliä, miten helppoa ja epäreilua opettajien elämä on: lomasta lomaan. Vastahan niillä oli yli kaksi kuukautta pelkkää kesälomaa, ja nyt niillä on syysloma, kunnes tulee uskomattoman pitkä joululoma.

 

No, totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla. Olen tehnyt huomisesta alkaen päiväkohtaisen suunnitelman, jonka mukaan ”lomailemalla” saan tehtyä kaikki ne työt, jotka minun ON PAKKO tehdä LOMAviikon aikana. Enkä tarkoita nyt siivoamista tai pyykkäämistä (ne kuuluvat viikkoon muutenkin), vaan esseiden, tekstitaidon vastausten, mielipidekirjoitusten, vastineiden lukemista, korjaamista ja arviointia. Tämän lisäksi kursseja täytyy suunnitella, tehtäviä muokata ja materiaaleja hioa. Eikä pidä unohtaa, että minulla on parhaillaan menossa kaksi verkkokurssia, jotka vaativat päivittäistä seuraamista ja osallistumista, vaikka olenkin lomalla.

Onneksi on kuitenkin kaksi ihanaa lasta, jotka pitävät huolen siitä, että äiti leikkii, lukee, touhuaa ja laittaa ruokaa koko valoisan ajan.

Kun sitten kaiken tämän lomailun jälkeen pääsee takaisin töihin, ei tarvitse miettiä, tuliko levättyä riittävästi. Etukäteen on jo selvää, ettei hetkeäkään ehdi lepäillä – saati lomailla.

Kuinka moni ei-opettaja mahtaa lomailla yhtä rennoissa merkeissä?

Sosiaalinen mediako itseisarvo?

Olen nyt reilun vuoden verran juossut jos jonkinlaisissa sosiaalista mediaa käsittelevissä koulutuksissa. Kaikissa kaava on sama: kouluttajana on joku somesta äärimmäisen kiinnostunut ja innostunut tutkija tms., joka ylistäen kertoo kouluttautuville, miten mahtava asia some on, miten mahtavia juttuja sen kanssa voi tehdä, miten fantastisen helppoa ohjelmia on käyttää, miten uskomattoman helppoa on tehdä sitä ja tätä ja tuota, ja erityisesti, miten some helpottaa koko elämää. Sanottakoon vielä, että koulutukset ovat siis olleet opettajille suunnattuja. Kun sitten tällaisen innostuneen vuodatuksen jälkeen hyvin skeptinen, väsynyt ja ahdistunut opettajajoukko esittää sen yhden - olennaisimman - tärkeimmän - ja ainoan kiinnostavan kysymyksensä kouluttajalle, menee häneltä konseptit sekaisin. Tietysti siksi, ettei kysymykseen ole vastausta, tai itseasiassa on, mutta se ei ole positiivinen somea kohtaan. Ja se kysymys tietysti on: mitä hyötyä tästä on opetukselle? Koska vastaus on itsestään selvä - ei mitään -, ei koulutus enää jaksa itseäni kiinnostaa. Eniten minua ärsyttää juuri se, ettei tätä asiaa voida myöntää ääneen. On tietysti selvää, että näin vastaamalla kouluttaja kaivaa kuoppaa itselleen, mutta sinne kuoppaa sopii minusta mennä sosiaalinen mediakin niiltä osin, kun siitä yritetään tehdä koulumaailman itseisarvo, jota ilman kaikki on turhaa, tarpeetonta ja hyödytöntä. 

Miten ihmeessä somesta on tullut opetuksen itseisarvo? Kun useat eri tutkimukset - myös empiiriset - osoittavat, että parhaat oppimistulokset syntyvät tavallisessa luokassa tavallisen opettajan tavallisista jutuista,  miksi somea täytyy yrittää väkisin tunkea joka paikkaan? Opiskelijat itsekin ovat useaan otteeseen todenneet, että he oppivat, ymmärtävät ja osaavat lähituntiopetuksen perusteella. He myöntävät, etteivät jaksa tehdä mitään, jos ei joku ole luokan edessä "vahtimassa". He ovat myöntäneet, etteivät motivoidu verkkokursseista tai verkkoympäristössä tapahtuvista tehtävistä, jos joku ei ole hengittämässä niskaan. He myöntävät myös, että tällaisissa tapauksissa mennään AINA siitä, mistä aita on matalin, eikä kenelläkään ole käynyt mielessäkään, että siinä olisi jotakin väärää!

Vastaväitteenä tälle herää aina epäilys siitä, onko opettajan tehtävänä opettaa vain koulua, ja esimerkiksi mahdollisia ylioppilaskirjoituksia varten. Pääsääntöisesti kyllä on. Korulauseet siitä, että oppi olisi elämää varten ja ettei opettajan pitäisi sokeasti käydä vain tuloksellisia asioita opetuksessaan läpi, eivät ikävä kyllä ole todellisuutta. Siksi, että opetussuunnitelmat ovat niin täynnä kaikkea "pakollista" asiaa, ettei aikaa vain yksinkertaisesti jää millekään muulle. Eihän aika riitä kunnolla edes siihen kaikkeen, mitä pitäisi käydä läpi. On selvää, että tähtäimenä opetuksessa on jatko-opinnot, työelämä, koko elämä, mutta se tähtäin käydään opetussuunnitelman vaatimien asioiden mukaan. Lisää siihen sitten jotain kivaa twiittaamalla tai facettamalla. Tai mikä parasta käydään keskustelut verkossa, koska se on niin hienoa ja helppoa. Ei tarvitse senkään vertaa puhua kenellekään ääneen - saati vastata väärin luokassa, koska mikä olisi sen nolompaa. Verkkoonhan voi kirjoitella mitä lystää - kuten huomaatte!

Mistä kaiken alkaisin

Onhan kai selvää, että jos yksityishenkilö ryhtyy kirjoittelemaan omia ajatuksiaan blogiin, tulee niistä automaattisesti julkisia - vaikkei kukaan lukisikaan, ja miksi lukisikaan. Julkisessa ammatissa olevana haluan kuitenkin jollakin tasolla pitää yksityisminäni erossa työminästäni, vaikka kyseessä on yksi ja sama henkilö. Tämä ei johdu siitä, että vetäisin töissä koko ajan jotain roolia, jonka heitän syrjään työpäivän päätteeksi, vaan huomattavasti käytännöllisemmästä syystä: etäisyys opiskelijoihin ylläpitää auktoriteettia. Pääsen siis helpommalla töissä. Opiskelijatkin vielä menevät, koska he lukiolaisina ymmärtävät jo, että opettajakin on vain ihminen, eikä mitään sen kummallisempaa. Vanhemmat omine kuvitelmineen opettajasta ja opettajuudesta lienevät kaiken takana se todellisin ja painavin syy. 

On uskomatonta, miten mielikuvat nutturapäisestä jakkupukutantasta ovat juurtuneet syvälle suomalaiseen ajatteluun, siis silloin kun puhutaan opettajasta. Tähän muottiin pitäisi valaa kaikki (nais)opettajat, vaikka väkisin, jos eivät siihen muuten suostu. Alkuaikoina jouduin useinkin vastaamaan tiedusteluihin uskottavuudestani ja auktoriteetistana, miksikö? Koska olen pitkähiuksinen blondi, joka pukeutuu vastoin jakkupukua ja toisinaan käyttää myös nuorien suosimia superstareja. Kuka sellaista muka kuuntelisi, saati uskoisi ja tottelisi. Sittemmin moiset utelut ovat vähentyneet - olen kenties tullut vanhaksi, vittumaisuus ei kuitenkaan ole alkuvuosista vähentynyt lainkaan. 

Näistä lähtökohdista lienee pöllöä ryhtyä kirjoittamaan blogia, mutta johonkinhan minunkin täytyy saada purkaa ajatuksiani. Lienee tämä kuitenkin paikallislehteä parempi foorumi.