Mistä niille muka maksetaan?

”Opettajaksi kannatta ruveta, koska niillä on koko ajan vain erilaisia lomia ja töissäkin ne on vain muutamia tunteja päivässä.” Vai miten se nyt siis olikaan? Olen lukiossa työskentelevä äidinkielen opettaja. Ja kyllä olen ”töissä” keskimäärin 16 tuntia viikossa - siis vain muutamia tunteja päivässä. Mutta ne, jotka kuvittelevat, että tämä on totuus tekemästäni työstä, ovat täysin väärässä. Käyn ”töissä”, siis koulurakennuksessa, pitämässä oppitunteja, joilla pyrin opettamaan äidinkielen lukion opetussuunnitelmassa määriteltyjä oppisisältöjä. Niissä vaaditaan muun muassa opiskelijoilta laajaa tekstilajituntemusta. Tämä toteutuu lähes poikkeuksetta tuottamalla itse. Ja tästä minun työni sitten alkavatkin. Kun olen ollut töissä ne muutamat säälittävät tunnit, pääsen kotiin, mutta en suinkaan lepäämään tai viettämään vapaa-aikaa, kuten yleisesti täysin virheellisesti kuvitellaan, vaan pääsen kotiin jälleen tekemään töitä.

                 

Kotona töiden parissa vierähtää päivittäin tuplasti enemmän aikaa kuin varsinaisesti töissä, eli konkreettisesti koulurakennuksessa. Kotona korjaan ja kommentoin opiskelijoiden tuotokset, suunnittelen seuraavan päivän oppitunnit ja haen niitä varten mahdollisimman tuoretta materiaalia, jota hyödyntää opetuksen tukena. Lisäksi joudun jatkuvasti päivittämään tietouttani opettamieni asioiden suhteen, koska maailma muuttuu (Eskoseni). Aloin toissa vuonna pitää kirjaa kotona tekemistäni töistä ja niihin käytetystä ajasta. Lähinnä siksi, että halusin selvittää itselleni, kuinka paljon töitä todellisuudessa teen. Pidin kirjaa kolmen kuukauden ajan, mutta sen jälkeen lopetin, koska kirjaaminen osoitti minulle liian selkeästi, kuinka paljon teen töitä, joista minulle ei makseta mitään. Kuinka monessa muussa ammatissa mahtavat työntekijät tehdä työnantajalleen ilmaista työtä - vain siksi, että se kuuluu ammattiin - ei missään!

Suomessa keskimääräinen säännöllinen viikkotyötuntimäärä on 40 tuntia. Tähän keskimääräinen palkkaus perustuu. Näin on myös opettajilla, vaikka he eivät määrällisesti näin paljon oppitunteja pidäkään. Oppituntien lisäksi opettajien palkkaus koostuu korjaamisesta, tarkistamisesta, suunnittelusta. Näihin kaikkiin käytetty aika kun lasketaan yhteen, saadaan opettajan viikoittainen työtuntimäärä. Lopetin omien työtuntieni kirjaamisen siksi, etten kirjaamieni kolmen kuukauden aikana päässyt yhtenäkään viikkona alle 50 työtunnin. Kaikesta tästä huolimatta, rakastan työtäni! Minulle on ainakin selvää, mistä palkkani ansaitsen. Tiedän kyllä, etteivät kaikki opettajat ymmärrä palkkausperusteita ja täytä viikkotyöaikaansa - osa ei varmasti lähellekään -, mutta se ei ole minun ongelmani. Toivon vain, ettei minua sotketa heihin. Ne opettajat, joiden työpäivä päättyy, kun koulun ovi selän takana sulkeutuu, ovat täysin väärässä ammatissa.

Koeviikko - lukio-opettajan henkilökohtainen loma?

Useanlaisia juttuja sitä aina kuulee, kun kylillä liikkuu, mutta kyllä ehdottomasti parhaimmasta päästä oli vahingossa kuulemani keskustelu lukion opettajien koeviikoista, jotka siis keskusteluosapuolien mukaan ovat opettajille lomaviikkoja. ”Siellä ne vaan istuu opettajanpöydän takana ja facettaa tai pelaa tietokoneella, kun oppilaat yrittää tehdä koettaan. Ja siitä niille siis maksetaan.” Juuri näin! Ei kai sitä koeviikkoa voisi tämän paremmin enää tiivistää. 

Näin opettajan näkökulmasta koeviikko on kuitenkin jotain ihan muuta. On totta, että koetilanteessa luokassa opettajat istuvat opettajanpöydän takana. Koevalvonta on koeviikolla käytännössä opettajan ainoa lepohetki, jos sen sellaisena haluaa pitää, joten jokainen tehköön pöytänsä takana, mitä haluaa. Varsinainen työpäivähän alkaa kokeen päätyttyä. Harvat tulevat ajatelleeksi, kuka koeviikon kokeet korjaa, saati kuinka kauan korjaamiseen menee aikaa. Lukion kokeita ei voi vain vilkaista ja lyödä oikein-merkkiä perään. Ne pitää ihan oikeasti ajatuksella lukea ja arvioida, ja lähes poikkeuksetta vielä kommentoidakin. Tämän tekemiseen menee oppiaineesta riippuen X määrä aikaa. Allekirjoittanut lukee keskimäärin neljän opiskelijan tuotoksen tunnissa. Jos (ja lähes aina kun) ryhmässä on sellaiset kolmisenkymmentä opiskelijaa, ei tarvita edes pitkää matematiikkaa osoittamaan, että tavallisen työpäivän tunnit eivät riitä kokeiden korjaamiseen. Siihen pitää käyttää vielä työpäivän ulkopuolisiakin tunteja. Kun tähän yhtälöön lisätään sitten vielä jokaisen henkilökohtainen elämä (kyllä opettajallakin on oma elämä) puolisoineen, lapsineen ja harrastuksineen, on selvää, etteivät vuorokauden tunnitkaan aina riitä. Tästä syystä useimmat opettajat käyttävät koeviikon koevalvontatuntinsa edellisen päivän kokeiden korjaamiseen, eivät ”facettamiseen” tai ”koneella pelaamiseen”.

Olisi mielenkiintoista tehdä tutkimus siitä, kuinka moni muussa ammatissa (tai toisella koulutusasteella) työskentelevä käyttää niin sanottua vapaa-aikaansa töiden tekemiseen. Melko harva! Lukio-opettajalla ei vain satu olemaan muita vaihtoehtoja, kun kokeet pitää palauttaa ja uusi jakso aloittaa. Uusi jakso, joka päättyy jälleen koeviikkoon, jolloin ei ehdi nukkua, kun pitää yötkin käyttää korjaamiseen. Ja taas alkaa uusi jakso, joka päättyy koeviikkoon, joka taas rokottaa yöunia. Tämä sumu päättyy vasta keväällä, viikolla 22, lauantaina, kun valkolakit painetaan päähän. Pandasilmät saa nukuttua pois hyvällä tuurilla juhannukseen mennessä, mutta aina sekään ei vielä riitä. Kaikesta tästä huolimatta, minä rakastan työtäni, enkä päivääkään vaihtaisi pois!

Ne, jotka kadehtivat lukio-opettajan (koeviikolla toteutuvaa) helppoa elämää, voisivat tulla edes kerran kokeilemaan, miltä se todellisuus tuntuu.

Kenen syy?

Kun opettajana pyrkii parhaimpaansa ja haluaa, että joku ryhmästä - mielellään kaikki - oppii edes jotakin, tuntuu näin sunnuntai-iltaisin usein siltä, kuin olisi selkäänsä saanut. Tietysti siksi, että on jälleen saanut yhden työvuoden viikonlopuista päätökseen ja on peiliin katsomisen aika. Viikonloppu on sujuvasti kulunut erilaisia esseitä, tekstitaidon vastauksia ja muita tekeleitä korjatessa, ja näin loppuhuipennuksena on yhteenvedolle aikaa. Tuotokset olivat pääpiirteissään mielenkiintoisia, värikkäitä, outoja, haastavia, jopa hassunhauskoja, mutta melko kaukana siitä, mitä niiltä haettiin. Kenen vika se sitten on? 

Voiko tähän lainata Schubackia ja todeta, että kyseessä oli vain (jälleen kerran) "heikompi aines"? Ei ikävä kyllä voi. Kyllä se vastaus täytyy hakea jostakin ihan muualta, vaikka sitten sieltä peilistä, jos ei muuta keksi. On toki selvää, että ryhmät edustajineen poikkeavat toisistaan huomattavasti, mutta opettajalla täytyy olla oikeat aseet sotaan kuin sotaan. Kaikki on pakko saada riman yli, vaikka tuntuisi siltä, että se on aina liian korkealla. 

Helpoin ratkaisuhan kaikkeen olisi peruskoulutyyppinen asteikon alennus. Tulisi ainakin itselle tuloksia katsellessa parempi mieli - vai tulisiko? Se kun ei ikävä kyllä riitä lopullisen tuomion edessä. Turha on lähteä Singolle (hih) selittämään, että meillä kokeiltiin oppilaslähtöistä taktiikkaa. Taktiikat hiotaan meille valmiiksi niin korkeissa istuimissa, ettei niitä kannata lähteä muokkaamaan edes tulosten parantamiseksi - vaikka sillä saisikin koko ryhmän iloiseksi. 

No, jos ei voi lähteä helpotuksiin, auttaako perustavan laatuinen väistöliike? Ei ole enää mitään tehtävissä, kun aikaisemmin on jo viety kaikki mahdollisuudet oppimiselle, tai pikemminkin ymmärtämiselle. Miksi edes vaivautua, kun ei ole mitään vaivattavaa jäljellä. Kaikki pitäisi aina tehdä alusta lähtien itse, jotta voi varmistua siitä, että pulla uunista tullessaan on herkullinen.

Mitä jos vahingossa kurkkaa peiliin? Sieltä ei näe oikeastaan mitään, koska kolmen valvotun yön jälkeen mustat silmäpussit peittävät koko tilan. Lopputulos siis: ei voida todeta. Onneksi kuitenkin tänä viikonloppuna oli isänpäivän pakollisten leipomisten ja ruokailujen lisäksi vain yksi meno.

Oli syy sitten kenen tai missä tahansa, jälleen voi vain todeta, että työtä riittää!

Syysloma, loma, "loma"...

Niin. Taas on yksi niistä hetkistä, kun kaikki ei-opetustyötä tekevät saavat kateellisena julistaa ympäri kyliä, miten helppoa ja epäreilua opettajien elämä on: lomasta lomaan. Vastahan niillä oli yli kaksi kuukautta pelkkää kesälomaa, ja nyt niillä on syysloma, kunnes tulee uskomattoman pitkä joululoma.

 

No, totuus on kuitenkin jotain ihan muuta. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla. Olen tehnyt huomisesta alkaen päiväkohtaisen suunnitelman, jonka mukaan ”lomailemalla” saan tehtyä kaikki ne työt, jotka minun ON PAKKO tehdä LOMAviikon aikana. Enkä tarkoita nyt siivoamista tai pyykkäämistä (ne kuuluvat viikkoon muutenkin), vaan esseiden, tekstitaidon vastausten, mielipidekirjoitusten, vastineiden lukemista, korjaamista ja arviointia. Tämän lisäksi kursseja täytyy suunnitella, tehtäviä muokata ja materiaaleja hioa. Eikä pidä unohtaa, että minulla on parhaillaan menossa kaksi verkkokurssia, jotka vaativat päivittäistä seuraamista ja osallistumista, vaikka olenkin lomalla.

Onneksi on kuitenkin kaksi ihanaa lasta, jotka pitävät huolen siitä, että äiti leikkii, lukee, touhuaa ja laittaa ruokaa koko valoisan ajan.

Kun sitten kaiken tämän lomailun jälkeen pääsee takaisin töihin, ei tarvitse miettiä, tuliko levättyä riittävästi. Etukäteen on jo selvää, ettei hetkeäkään ehdi lepäillä – saati lomailla.

Kuinka moni ei-opettaja mahtaa lomailla yhtä rennoissa merkeissä?

Sosiaalinen mediako itseisarvo?

Olen nyt reilun vuoden verran juossut jos jonkinlaisissa sosiaalista mediaa käsittelevissä koulutuksissa. Kaikissa kaava on sama: kouluttajana on joku somesta äärimmäisen kiinnostunut ja innostunut tutkija tms., joka ylistäen kertoo kouluttautuville, miten mahtava asia some on, miten mahtavia juttuja sen kanssa voi tehdä, miten fantastisen helppoa ohjelmia on käyttää, miten uskomattoman helppoa on tehdä sitä ja tätä ja tuota, ja erityisesti, miten some helpottaa koko elämää. Sanottakoon vielä, että koulutukset ovat siis olleet opettajille suunnattuja. Kun sitten tällaisen innostuneen vuodatuksen jälkeen hyvin skeptinen, väsynyt ja ahdistunut opettajajoukko esittää sen yhden - olennaisimman - tärkeimmän - ja ainoan kiinnostavan kysymyksensä kouluttajalle, menee häneltä konseptit sekaisin. Tietysti siksi, ettei kysymykseen ole vastausta, tai itseasiassa on, mutta se ei ole positiivinen somea kohtaan. Ja se kysymys tietysti on: mitä hyötyä tästä on opetukselle? Koska vastaus on itsestään selvä - ei mitään -, ei koulutus enää jaksa itseäni kiinnostaa. Eniten minua ärsyttää juuri se, ettei tätä asiaa voida myöntää ääneen. On tietysti selvää, että näin vastaamalla kouluttaja kaivaa kuoppaa itselleen, mutta sinne kuoppaa sopii minusta mennä sosiaalinen mediakin niiltä osin, kun siitä yritetään tehdä koulumaailman itseisarvo, jota ilman kaikki on turhaa, tarpeetonta ja hyödytöntä. 

Miten ihmeessä somesta on tullut opetuksen itseisarvo? Kun useat eri tutkimukset - myös empiiriset - osoittavat, että parhaat oppimistulokset syntyvät tavallisessa luokassa tavallisen opettajan tavallisista jutuista,  miksi somea täytyy yrittää väkisin tunkea joka paikkaan? Opiskelijat itsekin ovat useaan otteeseen todenneet, että he oppivat, ymmärtävät ja osaavat lähituntiopetuksen perusteella. He myöntävät, etteivät jaksa tehdä mitään, jos ei joku ole luokan edessä "vahtimassa". He ovat myöntäneet, etteivät motivoidu verkkokursseista tai verkkoympäristössä tapahtuvista tehtävistä, jos joku ei ole hengittämässä niskaan. He myöntävät myös, että tällaisissa tapauksissa mennään AINA siitä, mistä aita on matalin, eikä kenelläkään ole käynyt mielessäkään, että siinä olisi jotakin väärää!

Vastaväitteenä tälle herää aina epäilys siitä, onko opettajan tehtävänä opettaa vain koulua, ja esimerkiksi mahdollisia ylioppilaskirjoituksia varten. Pääsääntöisesti kyllä on. Korulauseet siitä, että oppi olisi elämää varten ja ettei opettajan pitäisi sokeasti käydä vain tuloksellisia asioita opetuksessaan läpi, eivät ikävä kyllä ole todellisuutta. Siksi, että opetussuunnitelmat ovat niin täynnä kaikkea "pakollista" asiaa, ettei aikaa vain yksinkertaisesti jää millekään muulle. Eihän aika riitä kunnolla edes siihen kaikkeen, mitä pitäisi käydä läpi. On selvää, että tähtäimenä opetuksessa on jatko-opinnot, työelämä, koko elämä, mutta se tähtäin käydään opetussuunnitelman vaatimien asioiden mukaan. Lisää siihen sitten jotain kivaa twiittaamalla tai facettamalla. Tai mikä parasta käydään keskustelut verkossa, koska se on niin hienoa ja helppoa. Ei tarvitse senkään vertaa puhua kenellekään ääneen - saati vastata väärin luokassa, koska mikä olisi sen nolompaa. Verkkoonhan voi kirjoitella mitä lystää - kuten huomaatte!

Mistä kaiken alkaisin

Onhan kai selvää, että jos yksityishenkilö ryhtyy kirjoittelemaan omia ajatuksiaan blogiin, tulee niistä automaattisesti julkisia - vaikkei kukaan lukisikaan, ja miksi lukisikaan. Julkisessa ammatissa olevana haluan kuitenkin jollakin tasolla pitää yksityisminäni erossa työminästäni, vaikka kyseessä on yksi ja sama henkilö. Tämä ei johdu siitä, että vetäisin töissä koko ajan jotain roolia, jonka heitän syrjään työpäivän päätteeksi, vaan huomattavasti käytännöllisemmästä syystä: etäisyys opiskelijoihin ylläpitää auktoriteettia. Pääsen siis helpommalla töissä. Opiskelijatkin vielä menevät, koska he lukiolaisina ymmärtävät jo, että opettajakin on vain ihminen, eikä mitään sen kummallisempaa. Vanhemmat omine kuvitelmineen opettajasta ja opettajuudesta lienevät kaiken takana se todellisin ja painavin syy. 

On uskomatonta, miten mielikuvat nutturapäisestä jakkupukutantasta ovat juurtuneet syvälle suomalaiseen ajatteluun, siis silloin kun puhutaan opettajasta. Tähän muottiin pitäisi valaa kaikki (nais)opettajat, vaikka väkisin, jos eivät siihen muuten suostu. Alkuaikoina jouduin useinkin vastaamaan tiedusteluihin uskottavuudestani ja auktoriteetistana, miksikö? Koska olen pitkähiuksinen blondi, joka pukeutuu vastoin jakkupukua ja toisinaan käyttää myös nuorien suosimia superstareja. Kuka sellaista muka kuuntelisi, saati uskoisi ja tottelisi. Sittemmin moiset utelut ovat vähentyneet - olen kenties tullut vanhaksi, vittumaisuus ei kuitenkaan ole alkuvuosista vähentynyt lainkaan. 

Näistä lähtökohdista lienee pöllöä ryhtyä kirjoittamaan blogia, mutta johonkinhan minunkin täytyy saada purkaa ajatuksiani. Lienee tämä kuitenkin paikallislehteä parempi foorumi.