Kun opettajana pyrkii parhaimpaansa ja haluaa, että joku ryhmästä - mielellään kaikki - oppii edes jotakin, tuntuu näin sunnuntai-iltaisin usein siltä, kuin olisi selkäänsä saanut. Tietysti siksi, että on jälleen saanut yhden työvuoden viikonlopuista päätökseen ja on peiliin katsomisen aika. Viikonloppu on sujuvasti kulunut erilaisia esseitä, tekstitaidon vastauksia ja muita tekeleitä korjatessa, ja näin loppuhuipennuksena on yhteenvedolle aikaa. Tuotokset olivat pääpiirteissään mielenkiintoisia, värikkäitä, outoja, haastavia, jopa hassunhauskoja, mutta melko kaukana siitä, mitä niiltä haettiin. Kenen vika se sitten on?
Voiko tähän lainata Schubackia ja todeta, että kyseessä oli vain (jälleen kerran) "heikompi aines"? Ei ikävä kyllä voi. Kyllä se vastaus täytyy hakea jostakin ihan muualta, vaikka sitten sieltä peilistä, jos ei muuta keksi. On toki selvää, että ryhmät edustajineen poikkeavat toisistaan huomattavasti, mutta opettajalla täytyy olla oikeat aseet sotaan kuin sotaan. Kaikki on pakko saada riman yli, vaikka tuntuisi siltä, että se on aina liian korkealla.
Helpoin ratkaisuhan kaikkeen olisi peruskoulutyyppinen asteikon alennus. Tulisi ainakin itselle tuloksia katsellessa parempi mieli - vai tulisiko? Se kun ei ikävä kyllä riitä lopullisen tuomion edessä. Turha on lähteä Singolle (hih) selittämään, että meillä kokeiltiin oppilaslähtöistä taktiikkaa. Taktiikat hiotaan meille valmiiksi niin korkeissa istuimissa, ettei niitä kannata lähteä muokkaamaan edes tulosten parantamiseksi - vaikka sillä saisikin koko ryhmän iloiseksi.
No, jos ei voi lähteä helpotuksiin, auttaako perustavan laatuinen väistöliike? Ei ole enää mitään tehtävissä, kun aikaisemmin on jo viety kaikki mahdollisuudet oppimiselle, tai pikemminkin ymmärtämiselle. Miksi edes vaivautua, kun ei ole mitään vaivattavaa jäljellä. Kaikki pitäisi aina tehdä alusta lähtien itse, jotta voi varmistua siitä, että pulla uunista tullessaan on herkullinen.
Mitä jos vahingossa kurkkaa peiliin? Sieltä ei näe oikeastaan mitään, koska kolmen valvotun yön jälkeen mustat silmäpussit peittävät koko tilan. Lopputulos siis: ei voida todeta. Onneksi kuitenkin tänä viikonloppuna oli isänpäivän pakollisten leipomisten ja ruokailujen lisäksi vain yksi meno.
Oli syy sitten kenen tai missä tahansa, jälleen voi vain todeta, että työtä riittää!
